Tekstit

  Juuri tänään 1.3. minua mietityttää johtajuus, jonka pyrkimys ei ole johtaa hyvään vaan pahaan. Johtajuus on mielestäni vastuuta, myötätuntoa, empatiaa ja yhteisen hyvän rakentamista, mutta Venäjän presidentin Vladimir Putinin johtajuus on jotain, mitä en käsitä. Joskus valta näyttää sumentavan käsityksen oikeasta ja väärästä – minun oikeani kääntyykin toisen näkökulmasta vääräksi. Olen viimeisen vuoden aikana tutkinut johtajuutta monesta näkökulmasta. Olen lukenut kirjallisuutta henkilöityneestä ja kollektiivisesta johtajuuskäsityksestä, olen käynyt keskusteluja johtajuudesta tekemisenä ja toimintana, olen kirjoittanut esseitä johtajuusretoriikasta, johtajuudesta merkityksenantona ja erilaisista johtajuusteorioista. Olen katsonut elokuvia ja analysoinut niissä havaittavaa johtajuutta, olen kuunnellut vaikuttavia johtajapuheita ja kirjannut ylös sanoja, jotka luovat ihmisten mielissä merkityksen puhujan johtajuudesta. Olen yrittänyt ymmärtää johtajuuden sisintä olemusta, mutta määr
  Luen muistiinpanovihkooni kirjoittamiani hajatelmia. Pyydän lukijalta anteeksi ajatusteni hajanaisuutta. Keskeneräisyyttä en enää pyytele anteeksi, sen olen jo oppinut – olen kesken elämäni loppuun saakka. ”Olemme toistemme ympäristö”, sanoo Esa Saarinen. Kuinka viisaasti sanottu! Tällä hetkellä puhutaan paljon psykologisesta turvallisuudesta. Jokainen opettaja tietää, että vain turvalliseksi koetussa ympäristössä ideat leiskuvat, nauru raikaa, kysymykset sinkoilevat ja epäonnistuminen on sallittua. Opettajat toimivat intuitionsa ohjaamina, kun he tekevät uudesta oppilasjoukosta toimivan ryhmän. Olen kirjoittanut muistiinpanoihin kysymyksen: Mistä saamme turvallisuutta ylläpitävän ja rakentavan työkalupakin työpaikoille? Tiedän vastauksen. Samassa muistivihossa pohdin myös, mikä heilauttaa ajatteluani. Siihen näyn kirjoittaneen vastauksen: Se, että joku ajattelee toisin. Eräs muistiinpanoni koskee osaamisen hyödyntämättömyyttä: Miksei Suomessa uskalleta rekrytoida yrityksiin mahd

Intutitio hyvässä ja pahassa

Kokemammae kurssin aikana saimme sen ymmärryksen, että intuitio ei ole mitään outoa sanoinkuvaamatonta tunnetta siitä, että jotenkin tietää kaikki vastaukset, vaikka ei älyllisesti pystyisi vastauksia perustelemaan. Intuitio on mielumminkin sitten toisen käden rukkanen, joka täydentää sitä toisen käden rukkasen vääntövoimaa,  jonka antaa tietoinen ja loogisen tietoon pohjautuva päättely. Kumpikaan ei suoranaisesti kilpaile toistensa kanssa, eikä niiden todella pitäisikään. Sillä mielestäni ei kerättyä tietoakaan kannata halveksia, sen hyödyntäminen ei ole mitenkään pelkkää peruutuspeiliin katsomista. Ehkäpä suurin vaara saattaa juuri piillä sellaisessa liioitellussa itysekeskeisessä suhtautumistavassa intuitioon, jossa yksilö haluaa uskoa itsestään ylettömän suuria, niin ettei hän tarvitse mitään tietoa päätöksiensä tueksi -hän kun näkee todellisuuden verhon taakse ja hänellä on intuitio... Siksi uskon että perusteetomaan intuitioon vetoaminen voim olla todella huonoa johtamista. Itse

Tärkeintä on olla tyytyväinen itseensä

 Minua on lähes koko aikuisiän masentanut huono kuntoni. En ole ehtinyt/ jaksanut panostaa liikuntaan mikä alkoi varsinkin muutama vuosi sitten mieltäni painamaan. Vähäinen liikunta on harmittanut erityisesti siksi, että nuorena harrastin paljon ja monipuolisesti urheilua. Käytännössä en ollut liikkunut normaali arkiliikunnan lisäksi ollenkaan. Säännöllisen liikunnan harrastamisen aloittaminen tuntui täysin mahdottomalta, koska pelkästään jo perhe ja työ vei normaaliarjessa mukamas kaiken ajan siten, että aikaa liikunnalle ei olisi. Joskus liikkumattomuuttani kavereilleni kirotessani, eräs heistä lahjoitti minulle Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu, joka kertoo juoksutreenin aloittamisesta käytännössä nollasta. Virolaisen kirja onnistui tempaisemaan minut mukaansa ja itseeni tarttui innostus uskaltautua liikunnan pariin. Herättävää kirjassa oli se, että lopulta Virolaisen oma juoksuharrastus läikkyi yli ja liikuntaharrastus valtasi hänen elämässään liikaa tilaa. Kirjan lukeminen t

Intuitio vaatii rohkeutta

                                                                                                                                                                                     Teija Lauronen Huomaan itsestäni, että mitä vanhemmaksi tulen sitä rohkeammaksi olen tullut intuition käytössä elämässäni. Rohkeuden lisäksi intuition seuraaminen vaatii itsetuntemusta ja -luottamusta. Pitää tietää mitä haluan ja miten paljon olen mihinkin asiaan valmis satsaamaan henkisiä, fyysisiä, ajallisia ja rahallisia resurssejani. Minä näen usein mielessäni ennakkoon eri mahdollisuuksia ja tilaisuuksia joihin on helppo tarttua ja viedä eteenpäin kun mieli on tehnyt töitä etukäteen. Intuitio ohjaa myös mielessäni tapahtuvaa suunnittelua. Vanhemmiten intuitio on toiminut hyvänä ”työkaluna” myös ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Enää minun ei tarvitse miellyttää kaikkia, eikä tarvitse olla kaikkien aiemmin edes tekemisessä. Uskallan sanoa ei ”oikeassa” paikassa. Toisaalta myös uskallan tutustua uu

Ajattelen ajatteluani ja ajatteluamme

  OIen seurannut tänä vuonna Esa Saarisen ”Filosofia ja systeemiajattelu” luentosarjaa. Itse asiassa kaikilta kymmeneltä viime vuodelta ihmetellen samalla kuinka on mahdollista, että olen missannut ne kaikki nämä vuodet. Saarinen puhuu mm. ajattelun ajattelusta ja vieläpä ajattelun ajattelun ajattelusta sekä systeemisestä ajattelusta. Sanoja oman ajattelun ymmärtämiseen tulee koko ajan lisää. Niin myös visionäärinen johtajuus kurssilla, missä intuitio ja intuitiivinen ajattelu sai lisää määreitä ja ulottuvuuksia. Sanoja sellaiselle, minkä olen ymmärtänyt olevan, mutta jota on ollut vaikea selittää edes itselleni. Mistä tiedän, vaikka en tiedä? Olisi hienoa sanoa, että nyt ymmärrän ja minusta on tullut parempi ihminen, mutta kyllä totuus on se, että valahdan vähän väliä omiin pitkällisen harjoittelun kautta opittuihin syviin ajattelu-uriini. Näin ajatteluun addiktoituneena ihmisenä on silti todella hedelmällistä laajentaa omaan käsitystään ajattelusta, jolla kammeta itsensä aika ajo

MIKÄ LISÄÄ MINUN ELÄMÄNVOIMAA/ HYVINVOINTIANI

                                                                                                                                              Marja-Leena Kangasniemi-Saari Luin juuri Rutger Bergmanin kirjan ” Hyvän historia, Ihmiskunta uudessa valossa”. Visionäärinen johtajuuskoulutus ja tuo kirja ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Miten itse suhtaudun muihin ihmisiin, missä valossa näen muut, ajattelenko jostakin tietystä ihmisestä tai ihmistyypistä negatiivisesti vai positiivisesti? Kuluuko minulta energiaa toissijaisiin asioihin vai saanko energiaa siitä, kun tietoisesti pyrin ajattelemaan toisista ihmisistä hyvää? Bergman (s. 381) kirjassaan antoi mm. kymmenen elämäntapaohjetta. Yksi niistä on hillitse empatiaa, treenaa myötätuntoa. Usein puhutaan empatian tärkeydestä, mutta sehän on uuvuttavaa. Itse oivalsin myötätunnon merkityksen suhteessa empatiaan oikeastaan vasta nyt. Mutta mikä ero näillä on? Empatiaa tunteva henkilö menee syvälle toisen ihmisen tuntemuks