Ajattelen ajatteluani ja ajatteluamme

 

OIen seurannut tänä vuonna Esa Saarisen ”Filosofia ja systeemiajattelu” luentosarjaa. Itse asiassa kaikilta kymmeneltä viime vuodelta ihmetellen samalla kuinka on mahdollista, että olen missannut ne kaikki nämä vuodet. Saarinen puhuu mm. ajattelun ajattelusta ja vieläpä ajattelun ajattelun ajattelusta sekä systeemisestä ajattelusta. Sanoja oman ajattelun ymmärtämiseen tulee koko ajan lisää. Niin myös visionäärinen johtajuus kurssilla, missä intuitio ja intuitiivinen ajattelu sai lisää määreitä ja ulottuvuuksia.

Sanoja sellaiselle, minkä olen ymmärtänyt olevan, mutta jota on ollut vaikea selittää edes itselleni. Mistä tiedän, vaikka en tiedä? Olisi hienoa sanoa, että nyt ymmärrän ja minusta on tullut parempi ihminen, mutta kyllä totuus on se, että valahdan vähän väliä omiin pitkällisen harjoittelun kautta opittuihin syviin ajattelu-uriini. Näin ajatteluun addiktoituneena ihmisenä on silti todella hedelmällistä laajentaa omaan käsitystään ajattelusta, jolla kammeta itsensä aika ajoin uran pohjalta. Ja toisaalta myös löytää itsestään jotain yhä todempaa. Ajattelullaan on niin helppo kiertää ja huijata itseään, mutta tunteiden ja kehon kuuntelulla pääsee syvemmälle totuuden lähteille. Käsitteillä saa ikään kuin luvan ja mahdollisuuden sanoittaa uusia puolia itsestään. Kurssilla tehty harjoitus, jossa kuulostelimme miltä tuntuu ”ei” ja miltä ”kyllä” oli tässä suhteessa varsin valaiseva ja sitä olen tehnyt myöhemminkin.

Omaa itseä koskevien pohdintojen lisäksi on tämän vuoden kokemukset tuottaneet paljon oivalluksia yhteisöjen toiminnasta ja yhteisen ajattelun merkityksestä. Ihan käytännön toimintatapoja myöten. Yksin kun ei kovin komplekseja kysymyksiä pysty ratkaisemaan. Paitsi superintuition avulla. Siihen en vaan ainakaan vielä yletä ja taitaa se olla aika harvinainen taito, vaikkakin kovin tavoittelemisen arvoinen. Mikä on myös samalla paradoksi, superintuitio kun taitaa mahdollistua nimenomaan silloin kun pystyy luopumaan omasta tavoitteellisuudestaan ja ennakkokuvista.

Edellinen johtajuuskurssini oli systeemisen johtajuuden kurssi, johon liittyen pidin kehittämistiimille yhteisen ajattelun työpajan. Inspiraatiota siihen sain myös improvisaatiokursseilta. Periaatteessa helppoja, pieniä juttuja, mutta käytännössä tosi vaikeita. Improvisaation ensimmäinen sääntö on: ”Anna toisen loistaa”. Ja sitä voi harjoitella esimerkiksi korvaamalla ”kyllä, mutta” -sanat ”kyllä, ja” sanoilla. No, kun osaisikin elää niin kuin opettaa, mutta eilisen työpalaverin jälkitunnelmissa voin sanoa, että aika syvällä vanhalla uralla menin. Mutta onneksi toinen sääntö on ”moka on lahja”, joten sillä voi aina lohduttautua, kun homma menee omasta mielestä pieleen ja taputtaa itseään armollisesti selkään siitä, että edes huomasin.

Näin joulun aikaan alkaa olla mahdollisuus hiljentyä oman ajattelun äärelle. Keskustelemaan itsensä kanssa. Ja parhaassa tapauksessa ajattelu antaa tilaa hiljaisuudelle. Sillä sen sijaan että olisin silloin kun ajattelen, koen olevani ennen kaikkea silloin kun en ajattele. Kun intuitio ja joku hiljainen puoli saa enemmän tilaa. Sillä matkalla tämäkin koulutus oli taas yksi steppi kohti oman itsen, toisten ja organisaation yhteisen ajattelun syvempää ymmärtämistä.